Paskaa diipadaapaa

Heipandei.

Loma viikko vierähtänyt, kohta taas koulun penkille. Tällä hetkellä vietän aikaa kotona äiteellä, odotan että äitini tulee kotiin töistä. Tässä nyt laskenut aikaa, 2 kuukauteen en ole ollut kotona yökylässä, pahaa se tekee mutta kaikki on kestettävä.. Katsoo tämän meidän pikkukissan kehitystä niin kyllä huomaa että se on kasvanut eikä sitä voi enään pieneksi sanoa. Pallitkin niin julmetun kokoiset! Kohta äitee muuttaa pienempään kämppään, minne en itse mahdu asumaan mutta kyllä aina välillä sinnekkin mahdun, tosin jotkut tavarat täytyy hävittää, sijaisperheeseen en niitä vie koska ne menttäisivät arvonsa. Outo ajattelutapa(kö)?  Mutta muuta omaan vointiin ja mielentilaan, Kun ei noita hyviä päiviäkään ole ollut hääppöisemmin. Vaikka niin on luvattu että olosi parantuu.. Joskus tuntuu että se vain pahenisi. Eikä sitä minun melkein kokoaikaista pahaa oloa edes kukaan huomaisi tai ymmärtäisi.

Minullakin saattaa olla etten puhu kotona juurikaan mitää, ellei kysytä.. Olen vain omissa maailmoissa ja poden pahaa oloa vaikka kuinka yritän sitä poistaa hyvillä asioilla. Tuntuu ettei kukaan edes tee asialle mitään, Mitä sitten kun ei olekkaan mahdollisuutta auttaa enään? Kun on siellä jossain.. Kaukana. Tällähetkellä mielessäni ei todellakaan olisi itsemurha mutta kun se mielentila tulee, sitä ei välttämättä voi poistaa eikä asialle voi mitään jos jotain tapahtuisi. En enään tiedä mitä näille asioille pitäisi tehdä, olen pyytänyt apua mutta minusta se on ollut turhaa. 

Ihmisenä miun arvo laskee ja laskee kokoajan, arveton on arveton. Noh mitäs muuta tässä enään sanoisi, sanoisiko miltä minusta muuten tuntuu itsenikanssa? PAHALTA. En oikein enään nauti omasta elämästä, en juurikaan mistään mitä teen. Mutta onneksi minulla on poikaystävä joka pitää jalat maassa. Kiitos hänelle.

Kuka tietää missä minä olen
Ei näy minusta puolikastakaan
Helvettiä on tämä olevinaan 
Tämä jatkuva toipumisprosessi